tiistai 28. helmikuuta 2017

Villavia juttuja


Nyt on sitten postauksen kuva-anti ihan sitä, mitä on puhelimeen sattunut tulemaan. Kamerani muistikortti hävisi nimittäin hyvin mystisesti lähestulkoon nenäni edestä. Joko sen on syönyt tai sullonut johonkin lattianrakoon lapsi tai koira, tai sitten  meidän vintillä ryskäävä kotitonttu on mieltynyt kortteihin (viikko sitten ihan yhtä mystisesti katosi pätkän neuvolakortti).


 Eilen päätin, että on aika pelastaa lampaiden viime syksyn villat pusseista ummehtumasta. Idea sai alkunsa, kun hoipertelin eteisen remonttikaaoksen halki puolisokkona, kantaen sylissäni viltteihin ja makuupusseihin vällättyä päiväunille menijää. Matkalla olin kompastua kangassäkkiin, joka lähemmässä tarkastelussa osoittautui Ansa-lampaan villojen säilytyspussiksi. Mitä säkki teki hyörimässä eteisen remppakaaoksessa keskellä kulkuväylää, sitä en tiedä.

Liottelin villoja tunnin verran lämpimässä, Marseille-saippualla terästetyssä pesuvedessä. Sen jälkeen nostelin villat huuhtoutumaan puhtaaseen, lämpimään veteen, puristellen likaveden takaisin pesuvatiin. Huuhdottuani villat puristelin huuhteluveden niistä varovasti pois (huopumisvaara nääs) ja toistin huuhtelun. Kaksi huuhtelua tuntui tekevän temput riittävän hyvin (huuhteluvesi jäi suht kirkkaaksi). Sitten villat päätyivät leppymään ritilälle ilmavaan paikkaan, jossa käyn niitä aina välillä pöyhimässä.

Nyt eteisessä on lähestulkoon kuivana satsi 'Ansaa'. Vielä yksi vadillinen samaista mustaa villaa likoaa pesuvedessä, sillä kaikki ei mahtunut ensimmäisellä kierroksella saatavilla oleviin vateihin. Seuraavaksi on hankittava karstat ja odotettava, että villa kuivahtaa läpikotaisin. Sitten pääsen harjoittelemaan karstaamista.


Villojen varsinaisten omistajien kanssa elo sujuu taas rennommin nyt, kun kaikki karitsat ovat vihdoin syntyneet, eikä tallissa tarvitse juosta enää yötä päivää lampaiden hengityksen tiheyttä tai hännänalusia kyttäämässä. Musta Ansa-uuhi synnytti kaksi pässiä (ylemmässä kuvassa näkyvä vaalea "pandasilmäinen", sekä toinen samanmoinen, mutta mustin merkein); seuraavaksi synnyttänyt harmaa Nuunu teki kaksi pässipoikaa (alemman kuvan isompi musta, jolla valkoinen täplä otsalla, sekä toinen musta läsipäinen, joka yrityksistä huolimatta menehtyi melko pian syntymänsä jälkeen); viimeisenä Nana-uuhi synnytti mustan, valko-otsaisen pässin sekä veikeän ja ihan minikokoisen uuhen (sisarukset alemmassa kuvassa takimmaisina).

Melko pässivoittoista toimintaa siis.

Uuhien huolenpito pikkuisiaan kohtaan on aivan ihastuttavaa seurailtavaa. Ne toki tunnistavat omansa, mutta silti hoivaavat tämän tästä ristiin myös toistensa vauvoja. Kaikki karitsat saavat jo ulkoilla vapaasti emiensä kanssa, ja jopa pienin Bambi-karitsa harjoittelee jo kovaa vauhtia heinän syöntiä.

Ansan karitsat, Arvi ja Armas, ovat luonteeltaan aivan isänsä kaltaisia sylilampaita, ja laitetaan varmaankin myyntiin kunhan kasvavat. Kaksi muuta pässipoikaa päätyvät todennäköisesti pataan (joskaan en tahdo vielä miettiä sitä niiden ollessa noin pieniä ja lutusia. Huomaan kumminkin, että jotenkin jo olen alkanut suhtautua niihin sellaisella otteella, etten kiintyisi liikaa). Pieneen Bambi-uuheen olen aivan totaalisesti ihastunut, ja käyn pään sisäistä painia siitä, jätänkö Bambin kotiin vai myynkö sen. Jos Bambi jää, täytyy meidän luopua sen isästä, Allu-pässistä. Tai sitten Allulle täytyy kehitellä jonnekin oma yksiö.


6 kommenttia:

  1. Suloista! Meillä on vintissä säkillinen isoäitini kehräämää villalankaa, jolle mun pitäisi keksiä jotain käyttöä. Jos vaan ehtisikin neuloa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oi että, mummon kehräämät langat kuulostaa varsinaiselta aarteelta :) Kehräämään täytyy kyllä joskus itse opetella.

      Poista