sunnuntai 23. heinäkuuta 2017

Sitä sun tätä



Kesän vietto täällä metsässä alkaa aiheuttaa selkeitä hippiytymisen oireita.

Tässä eräänä iltana Elli-koiramme karkasi iltapissalla käydessään jonkun eläimen perässä metsikön toiselle puolen. Nelikiloinen ärripurrimme syöksyi huudoista huolimatta pöpelikköön, ja hetken kuluttua sen räksytys alkoi kuulua koivikon toiselta puolen, jostain hevoslaitumien läheisyydestä.

Ehdotin Antille, että haetaan koira autolla, päästään nopeammin ennen kuin mitään sattuu. Hyppäsimme autoon, ja Antti katseli minua kulmiaan kohotellen.

- Mitä sä katot mua tolleen?
- Ei kun mietin vaan, että aattelikko vetää housuja jalkaan ennen kun mennään, jos vaikka joku sattuu tuleen vastaan.

No niimpäniin. Sitä aina voi muistaa, että kotoa lähtiessä voi olla ihan fiksua pukea housuja päälleen.


Remontti on verottanut pankkitiliämme siinä määrin, ettei ruohonleikkuri ole ollut hankintojamme suunnitellessa listan kärkipäässä. Onneksi näin: vuosia hoitamattomana olleella takapihallamme kasvaa nyt mitä ihastuttavampia villiyrttejä ja -vihanneksia. Poimulehteä kasvaa isoina ryppäinä, ja siankärsämöä versoo ja kukkii siellä täällä enemmän, kuin jaksan kerätä. Aurinkoisimmilla paikoilla kukkii mäkikuisma, varjoisemmissa, kosteammissa paikoissa rehottaa virmajuuri.


Muutama päivä sitten saimme asennettua pesukoneen kylpyhuoneeseen. Heti samana päivänä meiltä hajosi imuri, ja Venla kippasi purkillisen perunajauhoa sänkyymme. Kun voivottelin Antille, että milläs nyt sänkyä imuroidaan, niin Antti tuumasi, että "Nooooh, eipä hätää, me voidaan laittaa petivaatteet pesukoneeseen". Jotenkin huvitti siinä hetkessä, että joissakin olosuhteissa perunajauhohärdelliin olisi saattanut joku parahtaa, että voi helvetti, lisää pyykkiä; meidän isäntä taas innostui ja lähti kiikuttamaan lakanoita koneeseen käsiään innosta läpsytellen.

Eilisen päivän Antti paini lämminvesivaraajan kytkentöjen kanssa, ja tänään hän sitten juhlavasti totesi, että kuuntele. Kuuntelin. Kylpyhuoneesta kuului veden lorinaa. Kävin omin silmin toteamassa, että perkele, suihkun pikkuhanasta tulee vettä.

Tässä suihkuun pääsemisen kynnyksellä ryhdyin pohtimaan, että kuinkakohan pahanhajuisena sitä on tullut ihmisten ilmoilla viimeiset kuukaudet hulmuiltua. Anteeksi kaikille meidän kanssa tekemisissä olleille, ei me normaalisti tälleen. Oma nenä vaan kai tottuu, ja kun toinen haisee ihan yhtä pahalle, ei saa mistään oikein kunnon vertailupohjaa.


Tällä hetkellä elämä näyttää hyvältä. Remppa etenee aikataulussa, ja vajaan parin viikon päästä pääsemme visiitille pikkuveljeni luokse Espanjan lämpöön. Pikkuveli muutti Espanjaan pari vuotta sitten hetken mielijohteesta, löysi sieltä töitä ja jäi sille tielleen. Hän asuu syksystä kevääseen Valladolidissa Madridin liepeillä, mutta sai kesätöitä Fuengirolasta. Nyt hän siis majailee kesäkauden isäni loma-asunnolla Benalmádenassa, Arroyo de la Mielin kylässä, josta pääsee Fugen turistihulinoihin töihin varsin vaivattomasti. Paikka on sama, jossa kävimme lomalla reilu vuosi sitten.

Vaikka reissaammekin mieluiten sillä mielellä, että näkisimme erilaisia paikkoja ja uusia maisemia, oli tällä kertaa selvä homma suunnata tuttuun paikkaan ja kodinomaisiin ympyröihin. Emme ole viettäneet perheen kesken kunnolla aikaa sitten joulun, ja silloinkin Antti malttoi olla vain kolme päivää poissa töllin remontin kimpusta. Juhannuksena Antti vietti viikon "lomaa", mutta siinä kävi näin. Nopea ja vaivaton irtiotto ja isännän raahaaminen reilun neljäntuhannen kilometrin päähän kylpyhuoneestamme on siis juuri sitä, mitä tällä hetkellä tarvitsemme. Ja ei varmasti tee itsellekään huonoa ottaa vapaata arkihulinasta: on ehkä ihan okei myöntää, että saatan olla pienen huilin tarpeessa.
 Perillä meitä odottaa pikkuveli (joka on hyvässä lykyssä hommannut meille jääkaappiin iltapalan ja pullon cavaa), Venlalle viime reissulla ostetut lastenvaunut sekä yhdeksän päivää leppoisaa, aikataulutonta rötväämistä. Lisäksi Arroyo de la Miel pysyy näin turistisesonkinakin melko hiljaisena, isompien turistimassojen suunnatessa Benalmádenan rannoille tai Fuengirolan hälinään.


Nyt kuitenkin sääennuste lupailee kesäisiä säitä myös tänne Suomeen, joten otetaan niistä ilo irti. Keruun, kuivattamisen ja säilönnän aika on villikasvien osalta nyt parhaimmillaan. Se kannattaa hyödyntää, jos vaan kelit suosivat!

lauantai 22. heinäkuuta 2017

Orvot siilivauvat saapuivat hoitoon


Piikikästä viikonloppua kaikille!

Meidän farmilla eletään taas vauvakuplassa: kolme pientä piikkinuttuista siilivauvaa saapuivat meille hoitoon torstaina.



Näiden siilinpoikasten tarina on se tavallinen ja jokaiselle luonnonvaraisten eläinten auttamisen parissa puuhastelevalle ihan liian tuttu: muutamia päiviä sitten tien poskesta löytyi auton alle jäänyt aikuinen siili, josta eräs ystävällinen ihminen ilmoitti eläinten auttamiseen keskittyvässä Facebook-ryhmässä. Lähempi tarkastelu osoitti siilin olevan naaras, imettävä sellainen. Tästä voitiin päätellä, että jossain lähistöllä lymyili nyt pesällinen orvoksi jääneitä poikasia.

Apuringin kautta haalittiin kokoon joukko paikallisia haravoimaan lähialuetta. Poikasia etsittiin monta tuntia useamman ihmisen voimin. Lähialueen taloille jätettiin lappuja, joissa pyydettiin ilmoittamaan, mikäli joku sattuisi huomaamaan pieniä siilinpoikasia haahuilemassa ilman emoa. Vilkkaasti liikennöidyllä, tiheään asutulla alueella jossa mahdollisia pesäpaikkoja on runsaasti, pesän löytömahdollisuudet ovat kuitenkin pienet, valitettavasti. Tuntien etsintöjen jälkeen etsijät luovuttivat.


Näillä poikasilla kävi kuitenkin järjetön mäihä: eräs aivan emon yliajopaikan lähellä asuva ystävällinen sielu oli sattunut huomaamaan sekä kaksi pikkuruista, emoa vailla haahuillutta siilivauvaa, että etsijöiden jättämät ilmoituslaput. Hän oli poiminut siilivauvat talteen laatikkoon ja otti yhteyttä ilmoitukseen jätettyyn numeroon. Yhteyshenkilö otti edelleen yhteyttä minuun ja kysyi, pystynkö ottamaan kaksikon hoiviini.

Parin tunnin päästä siilivauvat saapuivat meille pienessä laatikossa, raparperinlehtien alla piilotellen kotiinkuljetuksena. Ajomatkalla siilien tuoja oli saanut tiedon, että samalta paikalta löytyi vielä pesueen kolmas poikanen. Löytäjä oli ottanut myös sen talteen, ja illalla se pääsi yhteen sisarustensa kanssa.

. . .


Pikkuisten piikkinuttujen paino oli jokaisella karvan päälle 120 grammaa. Ne olivat päässeet selvästi kuivumaan: tämä on varsin tavallista vielä vieroittamattomille poikasille, jotka ovat jääneet useiksi päiviksi ilman emon maitoa.
Syöminen oli alkuun vähän kankeaa, mutta parin yösyötön jälkeen poikasten paino lähti nousuun, ja aamuruokinnassa sekä maidonvastike että kiinteä pöperö maittoi selvästi paremmin.
Nyt poikaset ovat alkaneet pulskistua kohinalla, painoa kertyy noin 10 gramman vuorokausivauhdilla. Hyvältä siis näyttää! Tämän siilitrion, Jörön, Lystin ja Miilin, kuulumisia kerron varmasti pian lisää.






sunnuntai 16. heinäkuuta 2017

Kotiseutu tutuksi: Liutun maalaistalo


Kesä on hurahtanut kotinurkissa nysvätessä nopeammin kuin koskaan aikaisemmin. Tänään suostuttelin (lue: pakotin) Antin pitämään pienen tauon remonttipuuhista, jotta voisimme piipahtaa koko kesän vierailulistallamme roikkuneessa Liutun maalaistalossa kahvilla.

Olemme käyneet Liutussa kerran aiemminkin, sillä uuhemme Nuunu, Nana, Ansa ja Bambi lähtivät alkukesästä talon isäntäväen kesälampaiksi maisemanhoitopuuhiin. Tuolloin kahvila ei tosin ollut auki, ja kävimme vain piipahtamassa ja laskemassa lampaat laitumelle. Maatilan pyörittämisen ohella talon isäntäväki pitää tilalla kesäviikonloppuisin kahvilaa, jonka ohessa on myös vintagekirpputori sekä kotimaisten käsityöläisten ja pienyritysten tuotteita myyvä puoti.


 Vaikka ulkona paistoi aurinko, emme malttaneet lähteä pihalle  kahvittelemaan. Sen sijaan jäimme sisälle ihanaan pirttiin ihastelemaan vanhoja, leveitä lattialankkuja, leivinuunia, seinille ripustettuja vanhoja esineitä ja Liutun vanhan isännän 1900-luvun alun rekikilpailuissa sysiraution värisellä suomenoriilla voitettuja kunniakirjoja.

Tilan emäntä Henna hääri omana aurinkoisena itsenään kahvilan tiskin takana ja kertoi, että heidän 22-vuotias Santeri-aasinsa oli saanut hiljattain seurakseen kaksi lajitoveria. Myhäili siinä, että yksi piti hommata, mutta jotenkin olivat sitten päätyneet lopulta kotiin kahden aasin kera. Aateltiin, että kai siinä sitten kolmea hoitaa samalla vaivalla kun kahtakin. Jepjep. Kuulosti erittäin tutulta, saattanut päästä tuo lausahdus joskus itseltäkin!

Aasitarhalla näkyi vain vanha (tai no, vanha ja vanha, aasin iässä keski-ikäinen) Santeri, mutta siinä pitkäkorvaa pällistellessämme ilmaantui talon isäntä jutulle ässä hihassaan. Hänen ei tarvinnut kuin sanoa "leipää" ja kaksi muuta aasinpäätä kurkisti samalla sekunnilla pihaton hämärästä. Aasitamma Kerttulilla meni huuruun heti, kun leipää ei ollutkaan saatavilla just-heti-nyt isännän vasta kaivellessa herkkuja rehuvarastosta. Niinpä Kerttuli jolkotteli takaisin pihattoon mököttämään, mutta suostui lopulta kurkottelemaan oman herkkupalansa ovenraosta. Oot sää semmonen neiti, mutisi isäntä tammalle tämän närpsiessä loukkaantuneena leipäpalaansa.

Jäimme juttelemaan isännän kanssa vielä toviksi, ja hänellä olikin syntyperäisenä paikallisena ja seudun historiaa tutkineena paljon tarinaa myös omaa kotitölliämme asuttaneesta perheestä ja talon vaiheista. Saimme muun muassa tietää, että talomme on aikoinaan suuren Ylä-Pirilän tila torpparien rakennuttamia taloja. Tutkailin kotiin päästyämme asiaa ja sain selville, että tämä mainittu Ylä-Pirilä on hevostemme nykyistä laidunta lähes vastapäätä sijaitseva tila, jolla tönöttää kaksi vuosikymmeniä tyhjillään olevaa ränsistynyttä suurta autiotaloa. Ajamme talojen ohi usein ja joka kerta olen noiden suurten, kauniiden talojen kohtaloita surkutellut, ja aikonut kirjoittaa niistä täällä blogissakin. Meinasin kirjoittaa taloista vain naapuruston kauniina, parhaat päivänsä nähneenä autiotilana, mutta onnekseni sain paikkaan vähän uutta perspektiiviä. Täytyypä vielä jututtaa uudemman kerran Liutun maalaistalon isäntää tilaa koskien.


 Ja totta kai kävimme myös rapsuttamassa tärviölle meidän kesälomailevat uuhet! Laitumen laidalle kävellessämme emme nähneet lampaista vilaustakaan, mutta tutun kutsuhuudon kuullessaan ne kirmasivat portille hirveää vauhtia. Leukani melkein loksahtivat, kun näin meitä kohti kirmaavan nelikon: siinä juoksi kolme tuttua lammasta, mutta neljättä jouduin hetken tihrustamaan, ennen kuin tunnistin. Toukokuun lopulla laitumelle jättämämme tummanruskean kirjava Bambi oli nyt melkein emänsä kokoinen, kiiltävävillainen vaalean beigen värinen, ja tavattoman villi (jo karitsana tyyppi sai lempinimen Anarkistikaritsa-Bambi) ja hellyydenkipeä. Pään ja jalkojen tummanruskeat kuviot olivat kuitenkin samat, kuin pikku-Bambilla.
Totuttuun tapaan Ansa ja Nana kyllästyivät rapsutuksiin nopeasti, mutta Nuunu jäi portille kykkimään sen näköisenä, että lähtisi mielellään jo mukanamme kotiin. Nuunu onkin aina ollut meidän sylilammas. Uuhilla oli kuitenkin ihanat olot ja syötävää vielä reippaasti, joten ne saivat jäädä vielä Liuttuun laiduntamaan.


Jos ikinäikinäikinä eksytte syystä tai toisesta tänne Tampereen Teiskoon kesäviikonloppuna, niin Liutun maalaistalossa kannattaa pysähtyä kahvittelemaan ja ihastelemaan, sekä tietysti tekemään löytöjä! Tämä ei ole edes maksettu mainos (hahah, ihan kuin mulla sellaisia olisi muutenkaan!), vaan rehti suositus kaikille, jotka haluavat kesälomareissullaan uppoutua 1800-luvulla rakennetun tilan tunnelmaan, hengitellä raikasta maaseutuilmaa ja tietysti tukea paikallisia, uutteria pienyrittäjiä.






keskiviikko 12. heinäkuuta 2017

Epätäydellinen farmi ja zen kaiken keskellä


Selailin tässä hiljakkoin Maalla-lehteä, jonka nappasin mukaan lähikaupan tarjouksesta. Olo oli vähän kuin Margella siinä Simpsonien jaksossa, jossa hän lukee sisustuslehteä nimeltä Better homes (than yours).

Sama ihastuksen ja kateuden sekainen tunne iskee välillä muiden maalla asujien ja omavaraistelijoiden blogeja selaillessa, Instagramista ja Pinterestistä nyt puhumattakaan. Ei kuraa! Ei kakkaa! Kasvimaalla kasvaa oikeasti vain niitä kasveja, joita sinne on istutettu kasvamaan! Miksei meidän farmi näytä lähimainkaan tuolta?
Takapihalleen ei viitsi edes vilkaista, sillä siellä kasvavien rikkaruohojen lisäksi alkaisi kasvamaan myös tatti otsaan.



Vertailu on kotitarveviljelijän ja omavaraisuusasteensa nostamiseen pyrkijän pahimpia kiroja. Se tappaa pienien onnistumisien ja saavutusten tuottaman ilon. Silti myönnän nolona siihen välillä sortuvani, ja ehkä siellä lukijoiden joukossa joku pystyy samaistumaan.
Olisi hyvä osata pitää mielessä aina vertailun tielle lipsahtaessa, että toisilla on ehkä ollut enemmän aikaa väsätä tilansa, kasvimaansa ja kanatarhansa siihen kuntoon, missä ne ovat tänä päivänä. Lähtötilanne on saattanut heillä olla aivan samanlainen, ja nykytilanteeseen pääsemiseksi on huhkittu jopa vuosien ajan hiki hatussa töitä. Ja, kun tarkemmin asiaa mietin, harvoinpa sitä tulee itsekään tehtyä instapäivitystä läjästä hevosenpaskaa —  ennemmin suuntaan kamerani viisi metriä vasemmalle ja kuvaan sen sijaan söpöä karitsaa ja liinaharjaista suomenhevosta, jotka mussuttavat heinää somasti turvakkain. Todennäköistä on, että muut tekevät samoin.

Vertailun sijaan täytyisi osata taputtaa itseään olalle pienistäkin onnistumisista. Oma farmimme ei ehkä ole se kaunein, mutta ainakin se muuttuu koko ajan käytännöllisemmäksi ja tuottavammaksi. Jos pistän vaakakuppeihin esteettisyyden ja käytännöllisyyden, niin ainakin tällä haavaa päätavoitteemme on päästä alkuun ja saada puutarha siinä määrin satoa tuottavaksi, että saisimme omasta pihasta säilöttyä purtavaa myös talven varalle. Sen vuoksi sommittelu ja sipistely saattaa jäädä vähemmälle. Voimme kuitenkin rehellisesti todeta, että aikalailla kaikkemme täällä päivästä toiseen annamme, jotta arki pyörii, koti rakentuu ja että pihastakin tulisi ennemmin tai myöhemmin paitsi tuottava, myöskin kaunis katsella.


Järjellä ajateltuna tämä on meille varmasti myös se sopivin tapa edetä: vuorokaudessa on rajallinen määrä tunteja ja meillä vain kaksi työteliästä käsiparia, eikä oma jaksaminen aina riitä sinne asti siinä tahdissa, minne mieli kaikkine ruusunpunaisine kuvitelmineen hoputtaa. Muiden saavutuksista voi vertailun sijaan inspiroitua ja päättää, että viude, vielä jonakin päivänä meidänkin minitila on tuossa pisteessä. Hitaasti edeten ja itselleen armoa antaen oppii havainnoimaan, missä järjestyksessä työlistalta on hyvä ryhtyä hoitamaan hommia pois. Kun käytännön asiat on saatu kuntoon ja tilan toimet rullaamaan luonnollisessa rytmissään, alkaa aikaa jäädä pikkuhiljaa myös esteettisen puolen panostuksiin. Itselleen täytyy muistaa myös antaa kiitosta silloin tällöin: itse ainakin tunnustan sortuvani siihen, että kun joku joskus kehuu jotain saavutustani, vastaan että no toi nyt on vaan tommonen  tai että  joo mutta tossa nyt olis kumminkin sitä ja tätä vielä rumasti ja tyhmästi ja auttamattomasti ihan kesken. Omista onnistumisistaan, niistä pienistäkin, saa ja pitää olla vähän ylpeä ja ottaa kehut vastaan. Ihan varmasti jaksaminen loppuu ennen pitkää, jos keskittyy vertailemaan, kuinka jollain muulla on asiat paljon pidemmällä, kauniimmin ja paremmin.

Löytyykö sieltä linjojen toisesta päästä vertaistukea? Sortuuko joku muukin aika-ajoin vertailuun ja tuskailuun siitä, kun oma maatila ei näytäkään samalta, kuin aikakauslehtien sivuilla tai muiden maalaisidylliä henkivissä ja hönkivissä blogeissa?





perjantai 7. heinäkuuta 2017

Terveisiä kylpyhuoneremontin keskeltä


Heipähei täältä remonttisekoilujen keskeltä! Uhkailin aiemmin päivittäväni kylpyhuonerempan väliaikatiedotetta. Tässä tulee, tuutin täydeltä.

Täältä löytyy aikaisempi kylpyhuonepostaukseni, mikäli haluat lukea kylppärin vaiheista kronologisessa aikajärjestyksessä. En ole itsekään lukenut tuota kirjoitusta sitten sen julkaisun, joten oli ilo huomata, kuinka paljon edistystä on tapahtunut. Toki työmaa seisoi kaksi kuukautta niillä sijoillaan: kevät ja alkukesä oli meillä hektistä, ja Antti joutui puurtamaan töissä vähintään 12-tuntisia työpäiviä. Nyt isäntä piti kuitenkin "lomaa" juhannuksen jälkeisen viikon, ja kaikki muutokset edelliseen postaukseen nähden onkin ryskätty menemään tässä parin viikon sisään. (Tuntuu muuten ikuisuudelta tämä kaksi viikkoa, jos saan pienen sivuhuomautuksen tehdä.)



Levytettyjen seinien päälle vedettiin suihkunurkkauksen puolelle kolme kerrosta vedeneristettä. Kuivan puolen, eli ns. "kodinhoitotilan", seinälevyjen päälle laitettiin tartuntapohjusteeksi kosteussulku.

Näiden kerrosten kuivuttua seinät päällystettiin kauttaaltaan kerroksella saneerauslaastia. Vaarinihan oli ammatiltaan tasoitemies, joten minulle laastin levittäminen oli ihan tuttua kauraa, nimenomaan katselun osalta. Katselin Antin ähellystä ja kiroilua laastin levityksen aikana ja mietin, että vaari sai touhun näyttämään niin kumman helpolta. Antti oli touhussa ihan ensimmäistä kertaa pappia kyydissä, enkä kehtaa edes toistaa tähän niitä ärräpäitä, mitä miehen suusta pääsi laastin levittämisen aikana. Todettakoon vain, että tämä taisi olla se kylpyhuonerempan epämiellyttävin osuus.

Laastin kuivuttua päästiinkin tekemään valmista pintaa. Olin haikaillut kylpyhuoneeseen suht luonnollisen näköistä pintaa ilman turhia krumeluureja, ja Antti tiesikin ehdottaa mikrosementtiä. Olin alkuun hiukan skeptinen: sementistä tuli mieleen röpelöinen ja karhea pinta, johon kaikki koirien aiheuttamat kuraroiskeet jäisivät syyssäillä kertaravistelun jälkeen kiinni kuin paska junttilan tuvan seinään. Pinnan ulkonäkö kuitenkin miellytti, ja kun Antin vanhalla kaverilla sattui vielä olemaan kyseistä mömmöä myyvä liike täällä Tampereella Nekalassa, poikkesimme katsomaan.

Mikrosementti ei suotta sisällä nimeensä sanaa mikro, sillä tuote on kuivana koostumukseltaan hienon pölymäistä ja kuivuttuaan pinta on täysin sileä. Silti se ei kiillä, vaan on hyvinkin luonnollisen näköinen. Valkkailimme liikkeessä tovin (jokainen maaleja joskus shoppaillut tietää, kuinka sula mahdottomuus on havaita lopullista väriä siitä postimerkin kokoisesta värilastusta), ja päädyimme lopulta kahden värin yhdistelmään: kaksi kerrosta vaaleaa harmaan sävyä alle ja kerros luonnonvalkoista päällimmäiseksi.

Kylpyhuone, lattialla yksi kerros vedeneristettä
Mikrosementti oli meidän oman remppareiskan mukaan todella miellyttävää levittää (varmaan aiempi, pysyviä traumoja aiheuttanut laastikerros kummitteli vielä mielessä). Aineen hyvä ja huono ominaisuus on kuitenkin sen todella nopea kuivuvuus: noin vartissa se ehtii kuivahtaa niin seinään kuin ämpäriinkin, joten tököttiä kannaattaa tehdä astiaan vain sellainen määrä kerrallaan, minkä ehdit viidessätoista minuutissa levittää seinään.

Lopputuloksen nähtyämme pohdimme, olisiko sittenkin ollut parempi jättää valkoinen kerros pois ja jättää vain harmaa pinta näkyviin. Hyvin tummiin lattialaattoihin päädyttyämme totesimme raikastavan valkoisen kuitenkin ihan toimivaksi ratkaisuksi.


Lattiaan levitimme kolme kerrosta vedeneristettä suoraan valetun betonin päälle. Vesieristekerrosten annettiin seinien tapaan kuivua täysin ennen seuraavaa kerrosta, ja jokainen kerros sai ihan tosissaan olla reilulla telalla vedetty, eli paksu.

Vesieristyksen kuivuttua Antti ryhtyi laatoitushommiin. Halusimme (tai no, minä halusin) ehdottomasti tummat lattialaatat, joissa olisi joku juju, jotta melko neutraaleille seinille tulisi kontrastia ja toisaalta taas suihkuseinän mosaiikkikuvioiselle laatalle vähän jotain jatkumoa. Sopivat laatat löytyivät puolivahingossa Nekalan (kyllä siä on kaikkee!) Rauta-Otrasta, kun kävimme ostamassa työkaluja seinäpintojen levitystä varten.


Laatoitus on nyt parhaillaan käynnissä, ja seuraava etappi on laattojen saumaus ja ensiviikolla saapuvien suihkuseinän laattojen odottelu ja asennus. Kun lattialaatat on saatu saumattua, pääsemme asentamaan paikoilleen hartaasti kaivatun pesukoneen. Huussissa käyminen on minulle täysin okei, ja peseytyminen saunallakin ainakin näin kesäaikaan menettelee (jos vain ehtii lämmittää vettä), mutta jumankekka on hienoa, että pystymme pian pesemään vaatteet kotona, ajamatta sataa kilometriä paatsen luokse pyykkäämään parin koneellisen tähden. Meidän perheessä, jossa toinen tekee äärimmäisen hikistä työtä ja toinen hoitaa eläimiä paskassa ja kurassa rämpien, ja kolmas sattuu olemaan taaperoikäinen, pyykkiä kertyy aika tavalla.

Kun siis sen pesukoneen saan, lupaan olla (ainakin hetken) valittamatta mistään.









maanantai 3. heinäkuuta 2017

Kisaväsymystä ilmassa

Jouduin pistämään puutarhahommat hetkeksi jäähylle, sillä huomasin homman lähteneen keväällä pahasti laukalle, vaikka muka piti malttaa ja tutustua pihaan rauhassa. Kehittelin kumminkin itselleni ihan liikaa hommaa keväthöyryissäni ja ahdistuin, kun en tässä kesän mittaan kyennytkään pitämään palettia kasassa. Aina kun sain vedettyä puutarhahanskat käteen, ehti meidän pätkä mätkähtää kumoon johonkin nokkospuskaan, repiä yrttipuskan riekaleiksi tai tunkea pikku kätösensä juuri sen saman kohopenkin multaan, johon keltamuurahaiset ovat päättäneet perustaa itselleen kodin. (En kehdannut kysyä neuvolassa, onko laillista kytkeä puolitoistavuotiasta kiinni koiran juoksuvaijeriin.)
Auvoisa puutarhaidyllini ehti siinä ipanan perässä juostessa räjähtää viidakoksi, jossa villiä eloaan viettävät lähinnä vesiheinä, vuohenputki ja jauhosavikka.

Oli siis pakko nostaa kädet pystyyn ja todeta, että ei se tekemättömistä kitkennöistä ja kuokkimista stressaaminen ainakaan tilannetta auta. Kattellaan syssymmällä. Viikkotolkulla haahuilin pitkin pihaa ja katselin vaan, tekemättä mitään. Korkeintaan lapioin aina ohimennen lehtoakileijoja talon viereltä ja siirtelin kasvamaan parempaan paikkaan lähestyvän salaojien kaivuuprojektimme tieltä.

Muutaman viikon ei koske mua -haahuilu tuli selvästi tarpeeseen, sillä nyt olen saanut kipinän ruveta puuhastelemaan puutarhatöiden parissa ihan silkasta puuhastelun ilosta. Lapsi on kyläluutinut paljon kesälomiaan viettävien mummojensa luona, ja tällöin olen usein löytänyt itseni kyykkimästä pihan perukoilla puuhahousut jalassa. Siinä samalla olen sitten huomannut, että kehäkukat ja samettikukat ainakin kasvavat iloisesti rikkaruohojen keskellä, monet yrtit viihtyvät ja papupenkissä versoo elämää (siis myös niitä papuja, ei pelkkää vuohenputkea). Avomaankurkku on kitukasvuinen ja keltainen, mutta eipä koske mua. Sen sijaan keskityn lupaavalta näyttävään porkkanasatoon ja ylläriperunoihin, jotka ovat näköjään kulkeutuneet pihallemme Kalliorinnasta roudaamamme mullan mukana ja ovat kasvaneet paljon paremmin kuin naapurin vimpan päälle siistissä pottumaassa siihen malliin, että saamme monta kattilallista oman maan perunaa pöytään tänä suvena.



Remonttihommat ovat vaatineet myös veronsa jaksamisen kanssa, ja niihin tuo pihan puolella omaksuttu ei koske mua -meininki ei oikein ole sovellettavissa. No okei, Anttihan meillä remontista vastaa, kun paremmin osaa, mutta jo pelkkä loputtoman rempan keskellä eläminen vilkkaan taaperoikäisen kanssa alkaa hiljalleen tuntua. Pöly tuppaa suljetun väliovenkin takaa väkisin sisään, henkilökohtainen hygienia loistaa poissaolollaan (täällä tarvittaisiin kesätyöntekijä ruokapalkalla saunaa ja pesuvesiä lämmittämään, anyone?) ja alkkari- ja lastenvaatepyykin jynssääminen pyykkilaudalla saunalla alkaa maistua pikkuhiljaa puulta.

Tapahtuu remonttirintamalla positiivisiakin: Antin viikon kestänyt "loma"päättyi niissä merkeissä, että kylpyhuoneen seinät ovat nyt yhtä pientä laatoitettua siivua vaille valmiit. Saan siis hyvinkin mahdollisesti heittää hyvästit pyykkilaudalle vielä tämän kuun puolella!

Kylppäristä tulossa vielä oma väliaikapostauksensa, kunhan saan tietokonehommat taas kuntoon. Oma, vanha läppärini sanoi sopimuksensa irti, ja nyt koitan pärjäillä Antin koneella jonkun aikaa.